Ennen kylvöheinän viljelyn alkamista koottiin karjanrehuksi heinää ja kortetta luonnonnurmilta, suoniityiltä, kaskiahoilta ja järvenrantaruohistoista. Heinää kertyi niukasti ja se oli monesti huonolaatuista. Niityt sijaitsivat usein hyvinkin kaukana kotipelloista.

Heinänteko kaukoniityillä kysyi paljon aikaa ja työvoimaa. Pitkien matkojen taakse varustauduttiin runsain eväin useammaksi vuorokaudeksi. Heinä niitettiin Pielisjärvellä karjalaisella polvivarsiviikatteella tai suoravartisella oksaviikatteella. Naisilla oli kullakin oma haravansa. Kaadettu heinä kuivattiin levällään luo'olla. Yöksi luoko voitiin koota kasoihin l. rukoihin. Kuivunut heinä kannettiin sapilailla pielekseen. Sapilaat ovat kahdesta seipäästä muodostuva yksinkertainen kantolaite, pieles taas pitkänomaisen puukehikon varaan koottu heinien säilytyspaikka. Heinät voitiin kuivattaa myös haasiassa, korkeahkossa riukutelineessä. Heinäladot kuten heinäseipäätkin ovat alueella varsin myöhäisiä tulokkaita.

Heinän lisäksi rehuksi käytettiin lehdeksiä l. kerppuja sekä olkia, joita syötettiin sekä sellaisenaan että silputtuna hauderehun l. appeen aineksena. Oljet hakattiin haudetta varten silppuviikatteella, myöhemmin silppukoneella. Silppukoneita l. -myllyjä oli Pohjois-Karjalassa 1850-luvulta lähtien. Olkisilppuun sekoitettiin ruumenia, nauriinnaatteja, rikkaruohoja, ruoantähteitä jne. ja seos keitettiin vedessä hauteeksi.